Tässähän meinaa elämä mennä niin haipakkaa eteenpäin että saa ihan pitää piposta kiinni ja pistää juoksuksi ettei jää kelkasta. Muistelin kirjoittaneeni alkuvuodesta toiveita tälle vuodelle. En edes aio vielä lukea mitä kaikkea sinne tulikaan silloin listattua, mutta tiedän jo nyt, että moni niistä toiveista on kuin onkin toteutunut, osa jopa ihan itsestään. Ja tänään toteutui se suurin konkreettinen toive ja haave, koko elämäni isoin päämäärä jota kohti on kurkotettu jo niin pitkään etten edes osaa laskea vuosia.
Meistä tuli talonomistajia.
Se ei ole se 1800-luvun hirsitorppa metsän ja pellon välissä järven rannalla, mutta se on 50-luvun rintamamiestalo metsässä, pienen tien päässä, eikä rantaankaan ole kuin reilun kilometrin matka. Siinä ei ole puuhellaa, mutta siinä on leivinuuni, takka ja pönttöuuni. Siinä ei ole vanhaa täyspuista keittiötä eikä lankkulattioita, mutta siinä on ihanat, sympaattiset viiluovet, parveke ja uusi hieno kylppäri. Ja tilaa kissojen ja koirien temmeltää.
Siinä ei ole vanhaa kivinavettaa eikä aittoja, mutta siinä on iso autotalli, jossa M saa rassata kulkupelejään niin paljon kuin sielu sietää. Ja on siinä yksi pieni piharakennuskin, se ikuisesti himoitsemani pihasauna. Lahoksi tönöksi juuri sopivan kokoinen harjoituskappale, jonka katon ja seinien kimpussa saadaan opetella remonteeraushommia.
Siinä ei ole vanhaa, villiintynyttä puutarhaa, mutta siinä on melkein kaksi hehtaaria tasaista pihamaata, johon voin suunnitella ja toteuttaa justiisa semmoisen puutarhan ja kasvimaan ja kukkameren kuin vaan ikinä tahdon ja osaan ja saan aikaan. Ja kunhan saadaan raavittua jostain riittävästi rahaa (= aitaverkkoa ja muita tarpeita), koko se piha tulee olemaan koirien temmellyskenttää. Sitä päivää täällä odotellaankin jo kuin kuuta nousevaa, aita on siis prioriteettilistan kärkipäässä mitä tulee hankintoihin. Heti sen jälkeen rakennetaan kissoille katettu ulkotarha, jonne pääsevät ikkunan kautta kulkemaan.
Tässä on menty nyt koko tunnekirjo läpi ja ympäri ja eestaas ja joka suuntaan muutaman viikon sisällä. Päälimmäisin tunne on silti ollut pelonsekainen paniikki. Tyypilliseen tapaani olen stressannut kaikkea mahdollista ja madotonta, mutta pääasia että täysillä ja niin että kaikki yöt menee täristessä hysteerisenä litimärkänä hiestä ja päivät oksennusta nieleskellessä, kun ei ole edes pystynyt syömään mitään. Jos olis ollut mistä laihduttaa, niin tää olis mennyt hyvästä dieetistä, mutta kun jo valmiiksi laihasta lähtee muutama kilo, niin se on jo kaikkea muuta kuin kaunista katsottavaa. Mutta jos nää kaikki perusjutut kuten konkurssit, homeet, sädesienet, salamaniskut, petolintujen viemät lemmikit, varkaat, putkivuodot, tulipalot, työmatkaonnettomuudet, erot, elikoiden rappusissa katkomat jalat ja kissojen sulkemien pellien aiheuttamat häkäkuolemat jne ressaa jo näin alkuunsa pois alta, niin ehkä ne sitten oikeasti kohdalle osuessa osaa ottaa vähän lunkimmin? Niin mä ainakin itselleni kovasti uskottelen. Mutta ihan tosissaan, vielä viikko sitten olin aivan varma että tämä stressi vie mut hautaan ennen kuin päästään edes muuttamaan, mutta elossa ollaan ainakin vielä toistaiseksi. Ja nyt kun on nimet papereissa niin ekaa kertaa koko tämän prosessin aikana tuli tuolla pilkkopimeässä metsässä vesisateessa koiran kanssa kävellessä semmoinen ihana olo että jes, nyt mä olen saavuttanut elämässäni jotain mihin olen aina pyrkinyt. Vaikka se tällä hetkellä onkin vielä pelkkä talo, niin uskon vakaasti, että siitä tulee vielä se ihan oikea Koti, jossa meillä kaikilla on hyvä olla.
Nyt sitten vaan odotellaan helmikuulle että päästään muuttamaan, ja sitten saakin ruveta opettelemaan vanhan talon kieltä ja tapoja, puulla lämmittämistä, maalaamista, saunaremppaa, tapettihommia.
Se olis pääsiäinen vähän niinkuin pulkassa! Niin paljon on taas tehty ja menty, etten ole jaksanut edes konetta avata, nyt oli pakko kun vielä nippanappa kehtaa pääsiäisestä puhua.
Palmusunnuntaina käytiin Hattulassa. Harmitti lähteä pois kotoa noitimapäivänä, pääsiäinen kun ei ole mitään ilman pikkunoitia ja virpomavitsojakin on aina kiva saada. Vahingon minimoimiseksi jätin rappuselle terveiset noidille ja kotiin palatessa siellä odottikin iso läjä vitsoja. :)
Pääsiäisviikonlopuksi ajelin pitkästä aikaa Turkuun. Viime vuonna aloitettu pääsiäisdyykkyperinne sai jatkoa, saalis ei tosin ollut laisinkaan niin suuri ja ihmeellinen kuin männä vuonna, mutta ihan hyvä näin. Teen löydöistä erillisen postauksen sitten kun saan kaikki hinkattua puhtaaksi ja kuvattua, mutta tässä vähän makupaloja.
Kirppareillakin käytiin eikä sieltäkään ihan tyhjin käsin tultu, niistäkin löydöistä lisää myöhemmin. Kaiken kaikkiaan oli ihan huikea pääsiäinen taas, nää on ehdottomasti meikäläisen lempparipyhät heti juhannuksen jälkeen. ♥
Hengissä ollaan, vaikkei mitään olekaan aikoihin kuulunut. Se tuli se joulunajan ahdistus sieltä sitten kuitenkin, joten ei ole riittänyt mielenkiinto blogijuttuihin, eikä oikein mihinkään muuhunkaan. Mutta onneksi ensi jouluun on taas melkein vuosi, ja silloin olen toivon mukaan ihan omassa kodissa ja jos vaan saan itse päättää, niin en lähde minnekään pönöttämään iloisten ja onnellisten jouluihmisten keskuuteen vaan annan itelleni luvan murjottaa tai olla murjottamatta ihan vaan kotona ilman suorituspaineita. Älkää ymmärtäkö väärin, kyllä minä tykkään käydä sukuloimassa ja muutenkin leikkimässä sosiaalista aina välillä, ihan jopa melkein koska vaan, mutta kaikista vähiten jouluna.
Mutta nyt on taas arki koittanut ja mielialakin vähän kohentunut, joten koitetaan saada jotain ilmoille täälläkin. Kaikissa muissa blogeissa laitettiin niin hienosti viime vuosi pakettiin kuvineen päivineen, että saatoin ottaa pienet suorituspaineet omillekin harteilleni sen suhteen. Vaan sepä aiheuttikin ainoastaan sen, että ei huvittanut edes yrittää, joten muutos suunnitelmiin. Lyhyesti ja ytimekkäästi, vuosi 2014 oli tylsin ja yksitoikkoisin elinvuoteni ikinä tähän mennessä. Semmoinen, että siinä ei oikein eletty laisinkaan vaan päivät vaan seurasi toisiaan, jos nyt ei ihan identtisinä niin ainakin pääpiirteittäin tismalleen samanlaisina. Mainitsinkin tuossa aikaisemmin, että yhtäkään lomapäivää mulla ei ollut koko vuotena, joten joka ainoa arkipäivä kävin kiltisti töissä, ja sitten yksinhuoltajana kiiruhdin äkkiä kotiin lenkittämään koirat, sitten kotityöt ja nukkumaan ja sama alusta. M oli syksyllä taas muutaman viikon putkeen liesussa, mutta yleensä sentään viikonloput kotona. Sillon joko tehtiin jotain (=elettiin), tai se teki kavereidensa kanssa, ja minä nysväsin elikoiden kanssa. Koko vuosi meni maksimissaan 170 km säteellä kotoa, hurjat neljä kertaa pääsin siis niinkin pitkälle kuin Turkuun. Micran mittariin ilmestyi silti vuoden aikana 25 000 lisäkilometriä, että ihan riittävästi sitä tulee ajeltua ihan pelkästään kodin ja työpaikan väliä. Ja sitä tulee muuten ajeltua vastedeskin, sain nimittäin vuodenvaihteessa vakituisen työpaikan, elämäni ensimmäisen sellaisen.
Muuta mainitsemisen arvoista pitää oikein miettimällä miettiä, mutta tapahtuihan jotain sentään. Sain kuin sainkin aloitettua sekä toistaiseksi myöskin pidettyä uuden harrastuksen, eli juoksemisen, vaikka nyt talvella se ei niin kovin säännöllistä ole ollutkaan, kun ei ole siihen touhuun kenkiä joilla pysyisi pystyssä vähänkään liukkaalla kelillä.
Kesällä kypsyi elämäni ensimmäiset omat siemestä asti kasvatetut tomaatit. Suurin osa jäi kyllä kypsymäti, mutta muutama sentään pääsi mahaan asti. Hilloakin tein elämäni ensimmäistä kertaa, äiteen karhunvatukoista, sekä hyytelöä omista mustamarja-aronioista. Hillo muistuttaa enempi mehua, mutta hyytelö onnistui täydellisesti. Yritin myös jättiläiskurpitsan kasvatusta kuivassa hiekkamaassa. Jos vertaa suurimpaan koristekurpitsaani niin tulihan siitä aika jättiläismäinen, mutta ei sillä muuten kyllä ennätyksiä rikottu. Ja tulihan meille myös uusi perheenjäsen, kun M osti itselleen harrikan. Sen kanssa se touhusi onnellisena koko kesän, ja uskaltauduin minäkin sentään pari kertaa mukaan mopoilemaan.
Elikkorintamalla ei tapahtunut mitään ihmeitä. Tai no tavallaan, sillä Körmyn en olisi uskonut näkevän tätä vuotta, niin huonossa kunnossa se kipeine kinttuinensa oli pitkin syksyä ja jo kesälläkin kausittain. Puoli syksyä mentiin tuplakipulääkkeillä ja välillä muillakin tropeilla ja kertaalleen sille jo alustavasti varasin lopetusajankin, mutta niin vaan sekin koki jonkun ihmeparantumisen (tai sitten Carthrophen vaikutti tosi pitkällä viiveellä, mistä sen tietää) ja nyt se liikkuu paremmin kuin kahteen vuoteen ja jaksaa taas pitkääkin lenkkiä. Kissoista Murina täytti syksyllä 10 vuotta, mutta on edelleen ihan sama hassu konkkelikoipi kuin kakaranakin, ei sitä ikänä kymmenvuotiaaksi uskoisi. Ja edelleen se on maailman paras ja rakkain kissa.
Sitten katse tulevaan. Uudenvuodenlupauksia ei ole ollut tapana tehdä, mutta toiveita voi kai sentään esittää. Listaanpa ne nyt oikein tänne, niin saan sitten vuoden päästä ihan julkisesti myöntää kaikkien toiveiden kariutuneen. Mutta tässä ne nyt olis, vaatimattomat toiveeni vuodelle 2015:
- Oman kodin osto. Kun elämässä ei ole mitään muuta sisältöä kuin työ ja elikot ja kotona yksinään märehtiminen, niin sillon olisi ihan kiva että olisi ihan oikea koti. Ei pelkkä tilapäisasunto jollaisissa olen elänyt koko ikäni, vaan paikka jossa viihtyy ja haluaa olla ja elää ja asua ja olla onnellinen, semmoinen jossa on tilaa hengittää. Nyt kun vihdoin on vakituinen työpaikka, niin tämä lapsuudesta asti kantanut, koko elämäni suurin haave voi jopa ihan realistisesti olla mahdollista toteuttaa. Oma koti on siis tämän vuoden ehdoton päämäärä numero yksi, johon on ihan pakko päästä. Ette kuulkaa tiedäkään kuinka pakko. Oonhan mä nyt herranjumala jo 33, eihän se ole liikaa toivottu että tässä iässä löytäisi oman kodin?
- Kesäloma! Mä niiiin aion viettää ens kesänä lomaa! Ja talvellakin!
- Myöskin aion nähdä enemmän kaikista rakkaimpia. Vuonna 2014 näin parasta ja ainoaa ystävääni tasan vaivaiset viisi (oikeasti, VIISI!) kertaa. Koko vuoden aikana... Jos nyt sit tänä vuonna vaikka kuusi, sekin ois jo jotain. Tai vaikka sen viisi sitten, mutta edes ripoteltuna vähän tasasemmin ympäri vuotta, koska nyt viime kerrasta on jo kohta viisi kuukautta ja se on oikeasti aika masentavan pitkä aika ilman ystävää. Onneksi asia korjaantuu ensi viikolla, mikäli universumi ei päätä ruveta hankalaksi.
- Voisi yrittää myös hommata kavereita täältä omilta nurkilta että muistaisi mitä on sosiaalinen elämä. Se vaan on vähän helpommin sanottu kuin tehty, mutta ensimmäinen askel on jo otettu, uskokaa tai älkää.
- Edelleen jatkuu yritys saada kuva käestä sekä kyykärmeksestä (ei niitten samassa kuvassa kuitenkaan tarvi olla), sekä nähdä ihan oikea ja ihkaelävä vesilisko edes vilaukselta. Ja vaskitsa.
- Mato-ongelle olen haaveillut pääseväni jo vuosia, jos nyt tänä vuonna vaikka onnistuisi. En tiedä mikä siinäkin on muka niin vaikeaa, onget on valmiina, rantaan on viiden minuutin kävelymatka, ja matojakin varmaan löytyy kun vaan ensin löytää multaa josta kaivaa.
- Ensi syksynä on kaapit pullollaan itekerättyjä villiyrttejä, sen lupaan ja vannon, mikäli mussa vielä silloin henki pihisee. Tämän uskallan luvata ihan siksikin, että sain ihan huikean joululahjan, josta lisää myöhemmin.
- Puolimaratonin ajattelin pinkasta jos jaksan. Aitoo Trail kesäkuun alussa olisi tähtäimessä tällä hetkellä, mutta kattotaan nyt.
- Sitten pitää ihan ehdottomasti käydä enempi keikoilla. Hyvästä livemusiikista tulee aina niin hyvälle mielelle, ja sen pienen hetken sitä muistaa miltä elämä voi tuntua.
- Kirppis- ja roskisjumalat voisi tipauttaa eteeni esim. tattikulhon tai jotakin muuta kuviollista Fineliä, vihreää kotimaista lasia, keltaista primaveraa, Pehtoorin ja jonkun vanhan, kauniin, toimivan radion. Ja sympaattisia huonekaluja sinne uuteen kotiini, jahka ensin löydän sen.
- Kaikkien edellämainittujen tavoitteiden myötä toivon myöskin hyvin kliseisesti olevani tänä vuonna edes himpun verran onnellisempi, tai jos ei onnea suoda niin jollain muulla keinolla edes sitten vähän vähemmän kireä. Ja nauraa enemmän. Joo, otankin tavoitteeksi nauraa kunnolla, sillain että tulee vedet silmistä, kerran kuussa, tai edes joka toinen kuu. Ihan vähintään joka kolmas. Töissä nauramista ei lasketa, tämän täytyy tapahtua vapaa-ajalla, eli se vaatii siis myös sitä sosiaalista elämää, tai sitten vaan todella hyvää mielikuvitusta. Mutta jos ei vaan yksinkertasesti naurata, niin ainakin pitää surkeilla vähän vähemmän, muuten minua ei löydä enää otsaryppyjeni alta.
- Tiivistettynä toivon vuoden 2015 tuovan onnellisuutta, turvaa, luottamusta, selkeyttä ja maan johon kasvattaa juuret. Jos tämä vuosi olisi nyt se, jonka lopussa tiedän vihdoin kuuluvani jonnekin.
Sain Rynttikseltä taas haasteen. Oon tänkin jo tehny aikasemmin, mutta laitetaan ny sit joulun kunniaks jouluaiheisesti uuestaan.
SÄÄNNÖT:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää valita 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa.
4. Haastetun pitää esittää 11 uutta kysymystä haastetuille.
5. Sinun pitää kertoa ketkä 11 olet haastanut.
6. Samaa henkilöä jolta haasteen sait, ei saa uudelleen haastaa.
11 Jouluista faktaa:
1. En ole milläänlailla jouluihminen eikä haittaisi ollenkaan vaikka moista juhlaa ei olisi olemassakaan. Paitsi arkipyhät ja ylimääräset vapaat kelpaa aina, joten sinänsä en pistä pahakseni.
2. Vielä muutama vuosi sitten oikeasti vihasin joulua, se oli ihan koko vuoden vihoviimenen päivä. Syystä että: Kaikki on kireenä, kaikki vaan tappelee, kauhee ressi, rahanmeno, krääsää, ruuhkaa, ajelua eessuntaas, krääsää, turhanpäiväistä ostelua, turhanpäiväsiä lahjoja, krääsää, tappelua, jeesustelua, mielistelyä, kireyttä, stressiä, tekopirteyttä, ahistusta, pahaa mieltä ja yksinäisyyttä. Mutta kai sitä tällain vanhemmiten jotenkin pehmiää, kun oikein yrittää. Vaikka kyllä noi edellämainitut aina silti läsnä on, tavalla tai toisella.
Mutta sille en kyllä pehmiä ikinä, että joka halvatun joulu, riippumatta asuinkunnasta tai paikasta, jo viikko ennen joulua on kaikki jäteastiat tungettu täpötäyteen pahvia (oikeesti, litistäisitte ne edes ensin jos ne ihan on pakko sinne sekajätteeseen tunkea!) ja muuta kierrätysmateriaalia, kun on vissiin aivot sulaneet kaiken sen ressin ja hampaidenkiristyksen, eikunsiis sen ah niin ihanan joulumielen seurauksena, ettei enää osata lajitella sitäkään vähää mitä muina vuodenaikoina. Yritä siinä sitten viedä oikeita roskia roskikseen kun ei mahdu edes kannet kiinni ja sitten linnut levittää kaiken ympäri pihoja ja sitten on taas tosi kaunis joulumaisema, pelkkää roskaa ja ruuantähteitä ympäriinsä. Ja koirat vetelee kitusiinsa kaiken mitä ehtivät, yks kaunis joulu ollaan vielä päivystyksessä, sanokaa mun sanoneen.
3. Siltikin jostain syystä olen tänä vuonna selvinnyt yllättävän vähällä jouluangstilla (Eikös vaan sen huomaakin!). Edes joululaulut (joita on töissä kuunneltu jo lokakuusta lähtien, kun kaikki muut on joulufriikkejä) ei ole juurikaan kiristäneet. Pelottavaa suorastaan!
4. Meillä on tasan yksi joulukoriste, ja sekin on onneksi vaan sydän, joten ei kovin jouluisa. Se on M:n kummitytön tekemä ja saatiin se viime vuonna lahjaksi. Valoja on kans, mut ne on tunnelmavaloja, ei missään nimessä joulu-.
5. Saattaapi olla että niillä pahvilaatikoilla täytetyillä roska-astioilla on jotain tekemistä sen kanssa, että täälläpäin sataa jouluisin kaloja. Vuosi sitten aattona kun M oli tupakilla, putosi taivaalta tuore lohenpää keskelle pihaa. Eilen Ruuti tuli ulkoa silmät onnesta kiiluen suu täynnä jotain. Lohenpäähän se siellä taas, tällä kertaa mätä. Kumma juttu että näin tapahtuu ainoastaan joulun aikaan. Ja pakko niitä on jonnekin muuallekin sadella, kun meidän ~50 neliön pihaan osuu joka joulu! Nyt tässäkohtaa täytyy sanoa että onneksi on pieni piha.
6. Vaikkei me joulua vietetäkään, niin ruoka on silti aina hyvää ja viime vuonna tehtiin ekaa kertaa ihan ite alusta lähtien omat perna- ja lanttulaatikot, ja nyt paistuu uunissa elämäni ensimmäinen kinkku. Ja ihan ilman paistomittaria taikka -pussia, piruuttanikaan en ostanu vaikka kaikki käski. Laatikot odottaa vielä tekemistään, mutta nyt viisastuin ja ostin valmista lanttuhautaa, ite keitetyistä tuli ihan pahaa.
7. Kuusi kiehuu paraikaa tulilla, siitä lisää joskus.
8. Lahjat hoitui tänä vuonna jotenkin erityisen kivuttomasti. Yhden ainoan lahjan olen ostanut kaupasta (jo viime viikolla!), yhden delegoiden ja loput töistä (jo tänään!). Ja pari juttua on vielä askartelemati, mutta niillä ei ole kiire koska kaikkialle ei keritä yhden päivän aikana. Mutta siis, yhtään turhaa krääsää ei ole tarvinnut ostaa, mikä on ihan superhelpotus ja varmaan just se syy miksi ei ole tullut ahdistusta. Vielä. Tänä vuonna lahjoja saa silti useampi ihminen kuin yleensä, ihan vaan siksi että nyt on helppo ostaa semmosta joka tulee varmasti käyttöön ja tarpeeseen. Onhan se antaminen kuitenkin ihan mukavaa.
9. En ole lähettänyt ainoatakaan joulukorttia vuosikausiin, mutta silti niitä ropisee postilaatikkoon, tänä vuonna oikeen ennätyspaljon, varmaan kymmenen! Välillä tulee hävetyksen häivähdys kun ei olla ite lähetetty, mutta toisaalta tuntuisi ihan pöljältä semmosia lähettää jos joulu ei merkkaa itelle mitään. Vaikka kyllähän mä silti hyvät joulut toivottelen kasvotusten tai saatan laittaa sähköpostilla tai puhelimella jotain, mutta jotenkin se oikeiden korttien lähettäminen tuntuu ihan liian jouluihmismäiseltä. Toisaalta, jos nyt ollaan tultu siihen pisteeseen että joululaulut ei vituta ja kinkkukin on uunissa, niin ehkä meillä jo ens vuonna on kuusi ja viiden vuoden päästä tehtailen tuhatpäin joulukortteja. Ei voi tietää!
10. Ja onhan mulla tonttulakkikin! Ihan ite väsäsin aamulla, ja viiletin se päässä koko työpäivän. Eiks ookki hieno?
11. On siinä joulussa ihan mukaviakin puolia: Lanttulaatikko, riisipuuro, glögi, sekametelisoppa, lanttulaatikko, juustot, kinkku, lanttulaatikko, ja ihan erityisesti ne vapaapäivät, varsinkin tämän tappovuoden jälkeen. Ja uskokaa tai älkää, kyllä mä tiedän sen tunteenkin, jonka takia monet joulua aina niin jaksaa hehkuttaa. Välillä jopa tunnen sen, ihan pikkuisen hetken kerrallaan. Se on se tonttu joka kurkkaa salaa ikkunasta ja kipittää sitten kiireen vilkkaa karkuun kun tulee huomatuksi.
Sitten vastaukset Maijan kysymyksiin:
1. Mikä oli piänenä lempiväris ja mitä tykkäät siittä nyt?
Voi hyvänen aika, nyt on ihan pakko sanoa että ei hajuakaan! Ei raksuta ollenkaan, ei sitten yhtään.
2. Mitä tekisit palaselle raakaa maksaa?
Antaisin koirille joko sellaisenaan tai kypsennettynä, taikka jos ois isompi palanen niin pyöräyttäisin niille maksapannarin jota saisivat herkkupalkkana. Mistä tulikin mieleen, että vois ottaa vanhat jämät pakkasesta jouluherkuiksi.
3. Minkä nimen antaisit kanalle?
Se riippuis ihan siittä kanasta itestään, mutta Hilma tuli ekana mieleen.
4. Jatka lausetta: Jos avaruusmatkailu olis arkipäivää, niin...
Kävisin arkisin avaruudessa? Enpä tiedä, tuskin koskaan sinnekään lähtisin, kun en muutenkaan missään matkaile.
5. Mitä tapahtuis jos suutelisit sun naapuria?
No naapuri varmasti kuolisi ällötykseen ja tukehtuisi omaan oksennukseensa, tai jos selviäisi hengissä niin vähintään haastais mut oikeuteen. Itse taas kuolisin häpeään siltä seisomalta, tai ainakin joutuisin muuttamaan kauas pois ja vähän äkkiä, ja eläisin lopun ikääni yksin pussi päässä jossain minne aurinko ei paista.
6. Kissan kakka vai koiran oksennus, kummanko mialuummin siivoisit?
Kissan kakka, koska sitä mää siivoon muutenki joka päivä semmoset kolme kertaa. Hiekkalaatikoista tosin, mutta kummiskin. Ja vaikka lattialtakin, ni kakka on yleensä kummiskin kiinteää ja helppo siivota, kun taas oksennus, varsinkin ison koiran, leviää laajalle ja osuu aina isoimmalle ja vaikeimminputsattavalle matolle, ja sen siivoaminen on vähän isompi projekti.
7. Mitä vastaisit mukulalle joka jankuttaa, että "mitä päätön tarkottaa"?
Semmonen millä ei oo päätä. Niinku kana kun se on lahdattu.
8. Mitä laitat lättyjen päälle?
Mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Molempia ihan vähän vaan, liikaa ei saa olla että se lättykin maistuu. Ja lättytaikinassa pitää olla riittävästi suolaa ja mielellään ei ollenkaan sokeria.
9. Mimmonen on kamalin kuva joka susta on otettu?
Yleensä ne on semmosia joissa syön. Tai semmosia joissa yritän näyttää normaalilta taikka hyvältä.
10. Mitä lehmä sannoo?
Muuu!
11. Mistä usseimmiten johtuu huushollisas leijuva paha haju? Vai tuaksuuko teillä aina kukkasilta?
Eteisessä haiskahtaa jalkahiki, varsinkin M:n työkengistä lähtee semmoset aromit että meinaa nenäkarvat palaa. Omani jätän onneks töihin ni ei tarvi kotona haistella. ;) Muuten en tiiä haiseeko meillä pahalle. Omaan nenään ei, eikä kukaan oo mitään myöntäny ku oon kysyny, mutta suattaapihan se olla että joskus haisoo märkä koira. Taikka kissankakka jos joku ei oo ehtiny peittämään tekelettään ennen ku on keritty siivoomaan.
Ja nyt, koska kinkku ja kuusilieju odottaa ja tää pitää saada ilmoille ennen ku joulu on ohi, niin heitän haasteen eteenpäin ihan just sille joka haluaa siihen tarttua. Kysymyksinä on keksiä 11 parhainta keinoa saada ne ihmiset a) keksimään jatkokäyttöä jätteillensä, b) lajittelemaan ne joille ei käyttöä keksi ja c) pakkaamaan ne vähemmän tilaa vievään muotoon. Sillain että niihin pystyy myös niillä joulun pehmittämillä aivoparoilla.
Nyt tuli sitten se kaipaamani lomapäivä. Ei tosin ihan niissä merkeissä mitä toivoin, vaan flunssan kourissa räkäpapereihin hautautuen. Ja silti pitää lähteä ajamaan 35 km päähän lääkäriin, ja kauppaan ja apteekkiin, melkein sitä sitten samantien olisi mennyt töihinkin...
Mutta mikäs täällä on köllötellessä toisen sairaslomalaisen kanssa. Lunis kävi perjantaina hammaslääkärissä ja siltä poistettiin kaksi hammasta. Yksi heiluvainen edestä, ja takimmainen poskihammas, joka heilui myös. Ja minä kun luulin että oltaisiin selvitty pelkällä hammaskiven poistolla... Perjantai-ilta meni pikkukoiralla humalasta toipuen, mutta seuraavana päivänä oltiin jo kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Ei sitä silti haittaa ettei tarvi kamalasti urheilla, lämmin kainalopaikka peiton alla voittaa aina ulkona kurassa tarpomisen.
Harmittaa kyllä silti. Lunssa saapui perjantaina järjettömän kurkkukivun muodossa, ja kuinka ollakaan koko viikonlopun oli niin komiat kelit ettei paremmasta väliä. Aurinko paistoi ja luntakin tuli, mutta se suli jo. Kävin minä vähän kävelemässä koiruuksien kanssa, mutta se nyt oli semmoista koomailua ettei siitä paljon pystynyt nauttimaan. Saati sitten että olisi jaksanut kameraa ottaa mukaan ja ikuistaa sen niin kauniin auringossa kylpevän vastasataneen lumen peittämän talvimaiseman.
Lauantai-iltana jaksoin silti käydä ihanan Outin luona retropikkujouluissa, jonne Maijan kanssa minut kutsuivat. Oli oikein mukava ilta, sieltä kotiutuneista aarteista postaan jotain myöhemmin. Nyt siirryn puuronkeittoon ja lämpöhuovan alle sohvan sisään hetkeksi. Toivottavasti te muut pysytte terveinä.
Olen tässä vähän mietiskellyt, kaiken tavaranpaljouden keskellä, että kuinka paljon on liikaa? Pitääkö jokaiselle tavaralle olla käyttöä juuri tämänhetkisessä elämässä? Pitääkö kaiken mahtua kaappiin? Missä menee keräilyn ja hamsteerauksen raja? Onko liikaa jos tismalleen samaa astiaa on useampi samanlainen, vai riittäisiköhän vaikka yksi per väri tai koko? Jos nyt ei kuitenkaan mistään astiastosta ole kyse.
Meidän keittiössä on läjä. Ihana, värikäs ja painava läjä, joka ei mahdu kaappiin. Tai mahtuisi se kai jos tekisi tilaa, muttakun ei mua oikeastaan edes haittaa katsella sitä läjää joka päivä, paitsi aina silloin kun tarttisi sitä tilaa johonkin muuhun. Tämä kyseinen läjä koostuu Finelin yksivärisistä emalikulhoista, joita en vaan voi vastustaa. M ei niistä pidä, ei laisinkaan, sen tekisi varmasti joka ikinen kotona viettämänsä päivä heittää koko kasa roskikseen, ja samalla aika paljon muutakin minulle niin kovin tärkeää ja ihanaa esinettä. Syystä tai toisesta nyt puhutaan nimenomaan emaliastioista.
Minä rakastan emalia, se ei varmaan keltään ole jäänyt huomaamatta. Erityisen paljon minä rakastan kotimaista emalia. Ja rakastan myös kiertää kirppareita, ja niiltä välillä löytyy emalia kohtuuhintaan, ja silloin sitä joutuu joka ikinen kerta kysymään itseltään että onko tämä jo liikaa, mitä minä tällä teen. Mutta jos oikein halvalla saa, niin sehän on vähänniinkuin sijoitus, saan ihan koska vaan tästä rahat takaisin ja vielä vähän enemmänkin, jos vaan haluan. Mutta kuinka monta Finelin kippoa olen ikänä myynyt pois? En ainoatakaan, ainakaan muistaakseni. Muuta emalia kylläkin, ja niistäkin osa on jäänyt harmittamaan, kun niille olisi myöhemmin tullut kuitenkin käyttöä tai muuten vaan ikävä.
Halpa hinta on vaan tekosyy, enhän minä oikeasti myydäkseni osta, ostan koska minulla on joku kummallinen tunneside tietynlaisiin tavaroihin, ja koen kai samalla jollain tavalla tekeväni palveluksen universumille ja historialle pelastamalla vanhaa tavaraa hyvään kotiin, jossa sitä arvostetaan. Tai ainakin toinen puoli taloudesta arvostaa. Mutta mistä sen tietää jos joku arvostaisi vielä enemmän, ja oikeasti jopa tarvitsisi? Se vaan, että jos minä en sitä osta, ostaa sen heti ensimmäinen trokari joka paikalle sattuu, ja pistää sen samantien omaan pöytäänsä triplahinnalla. Eihän semmoinen käy päinsä laisinkaan, esine täytyy pelastaa! Ja jos nyt satun olemaan järki päässä liikenteessä ja jätän aarteen kuitenkin kirppikselle, se jää hampaankoloon kaivelemaan pitkäksi aikaa.
Nyt ollaan suurten päätösten äärellä. Olen lähestulkoon tullut siihen tulokseen, että kun on kyse näistä yksivärisistä, ei niin kovin ihmeellisistä kulhoista, joita kuitenkin on valmistettu ties kuinka montaa eri kokoa ja väriä, niin jospa yksi kutakin kokoa yhdessä värissä piisaa. Tai ainakin osan noista punaisista voisi pistää kiertoon, niin voisi sitten taas paremmalla omallatunnolla hamsteerata eri värisiä kun on jostain malttanut luopua. Värisuora on kyllä haaveissa, joten muista väreistä en luovu.
Ah mikä ihana viikonloppu. Oli jo siis, tiedän että nyt on maanantai, mutta koska en koskenut tietokoneeseen koko viikonloppuna niin raporteeraan näin jälkikäteen. Kävin kirpparilla ja löysin Raija Uosikkisen suunnitteleman ihanan Kehrä-pannun! Ruosteessahan se on vähän sieltä sun täältä ja kansikin hukassa, mutta sepä oli kerrankin hinnassakin huomioitu ja pannunen pääsi ilostuttamaan pienenpientä elämääni 3,90 eurolla. Oi että mä rakastan sitä, justiinsa semmoinen jymypiristys mitä tarttinkin, kiitos, kiitos, kiitos universumi! ♥
Latasin myöskin valoa ja vitamiineja oikein olan takaa. Valovempaimesta on tulossa ihan oma postauksensa lähiaikoina joten ei siitä sen enempää, paitsi että hyvää teki. Parin tunnin valotankkauksen ja marjojen ja vitamiinien virkistämänä repäsin ja juoksin 13 km, ilman että edes happi loppui! Ja jaksoin vielä sen jälkeen kipittää reippaan vitosen metsälenkinkin Rutaleen kanssa, muutaman tunnin huilin jälkeen kylläkin. Lisäksi katsoin yhden päivän aikana melkein kaksi elokuvaa melkein nukahtamatta, ja se on jo melkein yhtä paljon kuin koko vuonna yhteensä, eli suorastaan valiosuoritus. Illalla tehtiin vielä kaksi pellillistä superhyvää pitsaa ja mässättiin, koska olihan sitä kulutettukin. Ihan tosi huikea lauantai, näitä lisää!
Sunnuntaina sitten istuttiinkin puoli päivää autossa ja käytiin juhlimassa yhteensä kolmen eri pikkutytön synttäreitä ympäri hämettä ja pirkanmaata. Ja taas tuli mässättyä, röyh.
Ja tänään palattiin arkeen. M lähti taas ajamaan jonnekin toispuolsuomee toistaiseksi tuntemattomaksi ajaksi, mutta itse päätin, koomailtuani ensin töissä jääkalikkana ihan turkasen pitkältä tuntuneet kahdeksan tuntia, pitää koirien kanssa lepopäivän. Mentiin vaan lyhkänen lenkki ja syödään ja huilataan ja nukutaan, ja tuijotellaan haltioituneena ihanaa kehräpannua, ja ladataan akkuja huomiselle kun Ruuti täyttää vuosia.
Meikäläisellä on tänään on vähän kyseenalainen vuosipäivä. Tänään, 27.11., olen ollut tasan vuoden töissä, jee! Mutta sitten tulee se mutta, koska tänään olen myös ollut vuoden töissä ilman yhden ainoatakaan lomapäivää. Tämähän onnistui niinkin näppärästi, että ekat neljä kuukautta olin vuokrafirman listoilla (ja lomat maksettiin pois), ja talon kirjoille siirryin vasta justiinsa siinä kohtaa kun lomankerrytyskausi katkeaa. Että tässä on nyt sitten koitettu kerätä kaikki vapaudentunteen häivähdykset talteen viikonlopuista (jotka nekin on ihan liian usein pelkkää suorittamista, kun viikolla ei kerkeä eikä pysty) ja niistä harvoista arkipyhistä mitä tänä vuonna on ollut. No okei, yhden päivän otin vapaaksi juhannusreissua varten, mutta siitäkin tein tunnit sisään.
Sanotaanko nyt sitten diplomaattisesti että tässä vähän niinkuin itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Töissä on oikein mukavaa eikä mua siellä vituta käydä (paitsi että siihen hiton ajamiseen menee yli tunti arvokasta aikaa joka ikinen päivä, ja palkkakin voisi aina olla parempi), mutta kotiin kun tulee ja iskee se karu todellisuus vasten kasvoja niin meinaa ihan itku tulla, ja välillä tuleekin. Toisinaan sitä toivoisi elävänsä normaalissa parisuhteessa, semmoisessa jossa se toinen olisi mukana jakamassa sitä arkea. Että voisi edes joskus työpäivän jälkeen piipahtaa vaikka kaupassa ilman että pitää tuli persiin alla juosta hätäseen marketti läpi ja huomata vasta kotona että ne ruokatarpeet joita läksin hakemaan, unohtui. Tai poiketa kirpparilla, tai kaverin luona kahvilla, tai vaikka käydä rääkkäämässä vähän lihasta kuntosalilla, josta työpaikka jopa maksaisi hevosen osan. Tai vaan lysähtää kotona sohvalle, laittaa telkkari päälle ja ottaa pienet päikkärit. Mutta ei, se on suoraan töistä kiireellä kotiin lenkittämään koiria, vähintään kahdessa osassa toki, koska vanhus ei enää jaksa nuorten kanssa. Ja juoksemaan jos mielii niin saa tehdä kolme lenkkiä, otsalampun valossa toki kaikki, koska päivänvaloa ei näe kuin viikonloppuisin jos silloinkaan. Kun lenkit on hoidettu niin pitäisi jaksaa ruokaa tehdä, ja siivota ja pestä pyykkiä ja viihdyttää kissoja ja koiriakin vielä rapsuttaa ja keksiä niille jotain virikettä. Mutta hyvin usein se on se pikamunakas tai kaurapuuro ja sitten suihkun kautta sänkyyn kuolemaan ja seuraavana päivänä taas sama rumba uudestaan. Toisaalta se on ihan kai mukavaa ja turvallista, että jokainen päivä on kopio edellisestä, mutta välillä olisi ihan kiva tehdä muutakin kun käydä töissä ja lenkkeillä siinä samassa pimeässä metsässä.
Nyt ne miettii siellä ruutujen toisella puolen, että pakkoko niitä elikoita on hommata jos niitä ei jaksa hoitaa. Myönnetään, että on päiviä jolloin lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, etten enää ikinäkoskaanmilloinkaan ota ainoatakaan lemmikkiä riesakseni, mutta toisaalta ilman noita karvanaamoja en luultavasti enää olisi tässä, ja jos olisinkin, niin olisin ainakin ihan hiton paljon yksinäisempi. Ja laiskempi, lihavampi, kärttyisämpi ja onnettomampi. Kyllä mä niitä rakastan joka ainoata, enkä vaihtaisi pois. Mutta pakko myöntää, että tässä elämäntilanteessa on ihan hyvä ettei vielä ole tullut mahdollisuutta hankkia niitä kanoja ja lampaita, joista niin kovastipaljon haaveilen.
Nyt kun on valitettu riittävästi niin pitää myöskin muistaa olla tyytyväinen että on töitä, se on jo paljon se. Ja sitäpaitsi tämä viikko on ollut aika luksusta, koska M pääsi kuin pääsikin ehjänä kotiin Lapista, ja on nyt käynyt töissä kotoa käsin ja vähän jopa hoitanut lenkkeilyjäkin. Mutta väliaikaista vain on tämäkin ilo, koska maanantaina se katoaa taas vähintään kahdeksi viikoksi jonnekin itärajalle. Jos tienaisin vähän (no okei, aika paljon) enemmän, niin ihan varmasti palkkaisin oman Kepon tänne muutamaksi päiväksi viikossa. Vähänkö olisi luksusta! Tosin jos olisi varaa semmoiseen niin voisi samantien ostaa ihan itelleen sitä vapaa-aikaa ja tehdä kolmen tai neljän päivän viikkoa. Oi, se vasta olisi poikaa! Kyllä jos minulta kysytään, niin neljän päivän työviikko olisi ihan täysin riittävä.
Mutta! Jottei menisi ihan vallan paatokseksi, niin laitetaan tähän vähän jotain kivaa loppukevennykseksi. Toissapäivänä pääsin pitkästä, pitkästä aikaa käymään kierrätyskeskuksessa ja sieltä löytyi iihana vaaleanpunainen emalivuoka ja parit keittiökalut, ihan ilmaiseksi. Kyllä noista taas iloa irtoaa hetkeksi, ainakin puoleksi minuutiksi kerrallaan jos oikein yrittää.
Ja hei, ens vuonna mullakin on täydet lomat. Olettaen siis että työt jatkuu, sen näkee vuodenvaihteessa. Ja vaikkei jatkuiskaan, niin sitten saa ainakin hengähtää hetken!
Ankea perjantai. M on lapissa, ollut jo kaksi viikkoa. Sen piti huomenna tulla kotiin, mutta (työ)auto otti ja levisi viimeisen työpäivän päätteeksi, ja tarvittavan osan saa vasta maanantaina. Ja sitten se itse korjaus ja mitä vielä mahtaa mennä pieleen, joten en siis odota täällä henkeäni pidätellen miestä kotiutuvaksi. Tulee kun tulee, jos nyt ensi viikon aikana ja hengissä niin hyvä on.
Täällä on kylmää ja pimeää, sisällä 18+ ja ulkona himpun verran pakkasen puolella, lunta odotellaan mutta mitään ei vielä näy, pelkkää pimeyttä. Sipsi tahtoisi muuttaa etelään, onneksi peiton alla on lämmin vaikka sähköistetty lämpöpeti olikin yllättäen kylmennyt johdon irrottua muuntajasta hirviöimurin käsittelyn jäljiltä.
Huomenna on firman juhlat, joiden osalta omat suunnitelmat meni tuon autoepisodin takia uusiksi, joten kiireetön tuulettumisilta vimpanpäälle laitettuna pienessä hiprakassa vaihtui vähän kiiruummalla aikataululla omalla autolla piipahtamiseksi, ja vähän kiiruummin laitettuna. Eipähän ainakaan mene sitten sunnuntai krapuloimiseksi, vaikka tuskinpa olisi mennyt muutenkaan.
Tein elämäni ensimmäisen valosysteemin, en sano sitä j:llä alkavaa sanaa koska meille ei semmoisia valoja tule, mutta vähän jotain kivaa pientä piristystä kuitenkin tämän kaiken pimeyden keskelle. Toisetkin valot on hommattu, mutta vielä ei ole ollut energiaa niitä mihinkään virittää.
Joko saa mennä nukkumaan? Onko pakko herätä aamulla?
Taikka halloweenia tai ihan mitä nyt kukin viettää, tai vaikkei viettäisikään. Ja vähän myöhässä, mutta niin se aina meillä menee.
Tällä viikolla on taas vanhettu, ja muutenkin on muka ollut niin kiire tai muuten vaan rättipoikkiväsynyt, etten ole kerinnyt konetta juuri edes avaamaan saati sitten miettimään mitään blogijuttuja. Vähän on sentään värihaasteen kanssa edistytty, katsotaan jos huomenna jotain saisi ilmoille. Tänään tosin lähdetään Tampereen yöhön työporukalla, joten parempi etten lupaa mitään...
Taisin semisti aliarvioida itseäni kun asetin juoksenteluharrastuksessa kymmenen kilomeriä vasta ensi kesän tavoitteeksi. Sunnuntaina läksin koittamaan ja hyvinhän sitä jaksoi! Tällä kertaa urheilin ihan yksinäni ilman koiraa. Tuli vähän aidottua siinä samalla, kun kirmasin metsässä pitkin kinttupolkuja ja siellä oli kaatunut puita polun päälle. Vastoin ennakko-odotuksia pysyin kuitenkin pystyssä, saavutus sekin. Komian metsonkin näin, siitä se hiekkakasan päältä jutteli hetken ennen kuin otti siivet alleen ja jatkoi matkaansa.
Hirvestäjiäkin oli liikenteessä. Hetken ehdin panikoida mustissa vaatteissa jolkotellessani että mahtavatko erottaa hirvestä, mutta huoli kaikkosi kun muistin että naamataulun hehkuva puna paistanee sumuisesta metsästä paremmin kuin mikään huomioliivi. Tätä puoltaa myös se julma tosiasia, että kuuden kilometrin kohdalla tuli koiranulkoiluttajatyttönen vastaan ja se katsoi mua ensin hetken monttu auki ja repesi sitten nauramaan ääneen, olin ilmeisesti tosi hemaiseva näky.
Laiska töitään luetteloi, mutta siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi pitää vähän leuhottaa (tai laittaa itselleen muistiksi, jotta voi tarpeen tullen kaivaa faktat esiin jos tulee noottia että sääki aina vaan lusmuat) että eipä sitä muutenkaan sunnuntaina paljon laakereillaan makailtu. Heti aamusta siivosin viisi(!) tuntia. Kuurasin keittiön oikein kunnolla lattiasta kattoon, syväpuhdistin uunin, kahvinkeittimen, liesituulettimen ja mikron ja putsasin kaikki ilmanvaihtoröörit (ne mitkä on katossa joiden nimi on nyt hukassa) koko kämpästä. Imuroin, tuuletin kaikki tekstiilit, vaihdoin lakanat, pyyhin pölyt, pyykkäsin ja vaikka ja mitä. Mikä lie hormonihäiriö taas, mutta ihan hyvä että joskus sentään. Sitten suorilta jaloilta juoksentelemaan, sen jälkeen pikavenytysten jälkeen koirien kanssa reilun viiden kilometrin kävelylenkille. Ja koska katsastusmies kertoi lauantaina että uskollisen vanhan ratsuni jarrusylinteri vuotaa, oli aika jarrurempan, jota sitten lähdettiin suorittamaan samalla ovenavauksella kun palasin metsästä. Ei se menny ihan niinku srtömssöössä kun puuttui ratkaiseva työkalu, mutta lukemattomien kirosanojen saattelemana saatiin uudet jarrukegät sekä sylinterit paikallensa ja nyt kelpaa taas körötellä. Ja taas sitä muisti miksi tuo mies on valkattu, on se vaan aina yhtä hienoa ja upeeta ja mahtavaa ja suuremmoisen ihmeellistä että joku osaa korjata menopelejä ihan tosta noin vaan. Mulla on kyllä ihan oikeasti maailman hienoin mies, ihan vaan tiedoksi kaikille.
Eikä se autonrassaus siihen loppunut, maanantaina rukattiin vielä vähän lisää ja vaihdettiin vielä nastat alle. Ja ehkäpä ensi viikonloppuna saadaan hoidettua loputkin krempat että saataisiin leima papereihin. Semmonen sunnuntai oli täällä, ei se nyt ihan lepopäivästä mennyt mutta onneksi meillä ei lasketa.
Ja tiedoksi niille jotka odottelee haastepostauksia, että tämä arki on nyt sen verran hektistä (ja töistä palatessa on jo ihan tuskaisen pimeää kuvaamista ajatellen) että saattaapi mennä viikonloppuun ennen kuin saan mitään aikaiseksi, mutta lupaan yrittää raapia jotain kokoon ihan niin pian kuin vaan suinkin kykenen.
Enpäs ole täällä kertonutkaan että alettiin juoksemaan. Ihan sillain niinkun vakkariin, harrastamaan oikeen. Työkavereiden kanssa päätettiin ykskaks että otetaanpa asiaksi, ja niinpä me sitten nappastiin netistä kuukauden treeniohjelma, jota ollaan kukin tahoillamme noudatettu enemmän tai vähemmän orjallisesti, kolmesti viikossa. Otin Ruutin kaveriksi vaikkei sitä juokseminen ole ennen oikein napostellut pidemmän päälle, mutta kyllä sekin nyt näyttäis siitä jopa nauttivan, tai ei ainakaan ihan kamalasti kärsi. Joka tapauksessa, ohjelma on nyt saatu päätökseen kun juostiin torstaina kokonaiset 5 km putkeen. Ihan törkeän mukavaa, hauskaa ja energisoivaa! Tämä harrastus ei siis jää tähän.
Suuren virstanpylvään kunniaksi annoin itselleni luvan käydä ostamassa ihan oikeat juoksuhousut (hei oikeesti, trikoot, LOL!), ihan oikeasta urheilukaupasta! Semmoiset joilla tarkenee vähän koleammassakin säässä, eli ei mitkään kesäpöksyt. Onneksi oli melkein 70% halvennuksessa niin ei mennyt talous ihan kuralle, vaikka kyllä se silti kirpasi. Aikamoista välineurheilua tämäkin näemmä on... Kennät ostin jo projektin alussa, koska sillon alkoi jo olemaan sen verran märkää ja vilpoista, ettei ihanista ihanimmilla Fivefingerseillä enää joka päivä tarjennut. Barefooteissa pysyin silti edelleen, nyt on vaan vähän järeämmät versiot alla. Ihan hyvät nämä Merrellin Bare Accessitkin on, mutta selvästi paljon lenkkarimaisemmat kuin nuo toiset, ei tunnu paljasjalkapopoilta juurikaan. Mutta saapi pidettyä sukat jalassa vähän lämpöä antamassa eikä ihan heti kastu jalka kun kostealla metsänpohjalla kirmaa, joten ei valittamista. Takin vielä tarttisin, mutta se pitää kyllä löytää kirpparilta, muuten lähtee liikaa lapasesta, nyt jo vähän hävettää tämä uusien vermeiden ostelu.
Että semmosta. Keväällä (tai kesällä, riippuen vähän minkämoinen talvi tästä tulee) olis tavoitteena kymppi. Kukas lähtee mukaan haasteeseen?
Mua on salaa vähän harmittanut kun en ole ehtinyt saati jaksanut lähteä mukaan 365 kuvaa -haasteeseen, jossa julkaistaan yksi kuva vuoden jokaiselta päivältä. Mutta kun noita kuvia tulee kuitenkin lähes päivittäin räpsittyä ainakin jollain laitteella, muttei ehdi eikä jaksa taikka edes viitsi mitään randomkuvia yksinään täällä julkaista, niin alanpa keräämään aina yhden viikon kootut räpsyt yhden otsikon alle.
Tämä on ollut aika mukava viikko, etenkin nyt kun lähti kesäkin kunnolla käyntiin. Tänään paukkui hellerajat rikki, mutta väitän että eilenkin oli jo sen 25 astetta. Ekat rusketusraidat (tai oikeastaan kärvennysraidat, mutta ei se nyt niin nuukaa ole) on hankittu, juotu päiväkännit (hurjat kaksi tölkkiä) auringossa, nukuttu päikkärit sohvalla viltin alla, grillattu ja ruukutettu ja ulkoilutettu kasveja. Tuo onnenapila on aika säälittävän näköinen, ei oikein riittänyt niille riittävästi ikkunapaikkoja sisällä joten kummastakin ruukullisesta kasvoi vaan jokasuuntaan harottavia pitkänhuiskeita lonkeroita. Mutta ei haittaa, täällä meitä on muitakin honkkeleita joten sekaan vaan.
Tomaatteja, tomaatteja! Kohta niitä saa.
Iltaisin on ollut ihan uskomattoman kaunista.
Keskiviikkona meillä kävi vieraita pitkän matkan takaa, yksi kaksijalkainen ja kaksi nelijalkaista. Siinä tohinassa ei tullut kuviakaan otettua paitsi kännykällä pari, ja laatu on juuri sitä mitä odottaa saattaa. Onneksi sentään se pienin ja suloisin vieras osui yhteen kuvaan.
Tänään jatkui koiranpentuteema ja sain pallotella toistakin pientä vavvamasua.
Perjantaina kävin töiden jälkeen luovuttamassa verta ja sen jälkeen poikkesin kirpparilla, josta löytyi jo pitkään himoitsemani nekka. Siitä lisää myöhemmin. Lauantaina piipahdin rompetorilla ja parilla kirpparillakin, mutta tyhjin käsin sain kotiin tulla joten nekka jäi koko viikon ainoaksi kirppissaaliiksi.
Nelijalkaisten vieraiden lisäksi täällä on ihasteltu myös kuusi- ja kahdeksanjalkaisia tyyppejä.
Omat karviaiset on vaan laiskotelleet ja naatiskelleet elämästään.
Hämäläiset saa olla hitaita, joten hyvällä omallatunnolla voi turista parin viikon takaisia juttuja. Tampereen Vapriikissa järkättiin 8.-9.2. Vapriikki-Vintage, ja kun sain oikein kaverinkin kylään koko viikonlopuksi ihan varta vasten, niin sinnehän me suunnattiin lauantaina. Vähän harmittaa ettei itse tullut pukeuduttua yhtään teeman mukaisesti kuten oikeasti tapoihin kuuluu, mutta räntäsade ja koko päivän kirppistelysuunnitelmat ei kamalasti houkuttaneet sonnustautumaan hepeniin vaan mahdollisimman mukavasti ja lämpimästi. Kesällä sitten panostetaan enempi.
Tämän vuoden teemana oli jugend, ja itsensä sai kuvauttaa ajanmukaisissa tamineissa. Ei me uskaltauduttu eikä olis kerittykään, mutta olishan se kieltämättä ollut aika jännittävää.
Kalamasti siellä oli kauniita ja hienoja vaatteita, sekä aidosti vanhaa että laadukasta uustuotantoa. Joskus vielä repäsen ja tilaan ammattiompelijalta jonkun hienon vintagemekon. Tämä siis mikäli sitä aamua ei koskaan tule, jona olen yön aikana oppinut ihan ite ompelemaan.
Ja voi miten hienoja hattuja siellä taas olikaan! Hatut on vähän mun heikko kohta, mutta eipä niitä juur koskaan tule käytettyä. Voisin silti lyödä vetoa että jossain kohtaa rupean vielä hattujenkeräilijäksi, sit kun on tilaa minne kerätä.
Popojakin löytyi kenkäfriikkien iloksi (count me out, minen ymmärrä kengistä mitään). Kenkämuseossakin pyörähdettiin pikaisesti.
Sit mää huristelin menemään velosipedillä siellä pisin Vapriikin käytäviä. No en sentään, luojan kiitos vekotin oli pultattu lattiaan. En kyllä tajua miten tommosella muka joku on pysynyt pystyssä. Tai ylipäänsä hengissä ekan kaatumisen jälkeen, tuolta on suhteellisen pitkä matka maahan eikä ne ennenvanhaan tainneet paljon kypäriäkään käyttää.
