Kuinka paljon on liikaa?

Olen tässä vähän mietiskellyt, kaiken tavaranpaljouden keskellä, että kuinka paljon on liikaa? Pitääkö jokaiselle tavaralle olla käyttöä juuri tämänhetkisessä elämässä? Pitääkö kaiken mahtua kaappiin? Missä menee keräilyn ja hamsteerauksen raja? Onko liikaa jos tismalleen samaa astiaa on useampi samanlainen, vai riittäisiköhän vaikka yksi per väri tai koko? Jos nyt ei kuitenkaan mistään astiastosta ole kyse.

Meidän keittiössä on läjä. Ihana, värikäs ja painava läjä, joka ei mahdu kaappiin. Tai mahtuisi se kai jos tekisi tilaa, muttakun ei mua oikeastaan edes haittaa katsella sitä läjää joka päivä, paitsi aina silloin kun tarttisi sitä tilaa johonkin muuhun. Tämä kyseinen läjä koostuu Finelin yksivärisistä emalikulhoista, joita en vaan voi vastustaa. M ei niistä pidä, ei laisinkaan, sen tekisi varmasti joka ikinen kotona viettämänsä päivä heittää koko kasa roskikseen, ja samalla aika paljon muutakin minulle niin kovin tärkeää ja ihanaa esinettä. Syystä tai toisesta nyt puhutaan nimenomaan emaliastioista. 

Minä rakastan emalia, se ei varmaan keltään ole jäänyt huomaamatta. Erityisen paljon minä rakastan kotimaista emalia. Ja rakastan myös kiertää kirppareita, ja niiltä välillä löytyy emalia kohtuuhintaan, ja silloin sitä joutuu joka ikinen kerta kysymään itseltään että onko tämä jo liikaa, mitä minä tällä teen. Mutta jos oikein halvalla saa, niin sehän on vähänniinkuin sijoitus, saan ihan koska vaan tästä rahat takaisin ja vielä vähän enemmänkin, jos vaan haluan. Mutta kuinka monta Finelin kippoa olen ikänä myynyt pois? En ainoatakaan, ainakaan muistaakseni. Muuta emalia kylläkin, ja niistäkin osa on jäänyt harmittamaan, kun niille olisi myöhemmin tullut kuitenkin käyttöä tai muuten vaan ikävä. 

Halpa hinta on vaan tekosyy, enhän minä oikeasti myydäkseni osta, ostan koska minulla on joku kummallinen tunneside tietynlaisiin tavaroihin, ja koen kai samalla jollain tavalla tekeväni palveluksen universumille ja historialle pelastamalla vanhaa tavaraa hyvään kotiin, jossa sitä arvostetaan. Tai ainakin toinen puoli taloudesta arvostaa. Mutta mistä sen tietää jos joku arvostaisi vielä enemmän, ja oikeasti jopa tarvitsisi? Se vaan, että jos minä en sitä osta, ostaa sen heti ensimmäinen trokari joka paikalle sattuu, ja pistää sen samantien omaan pöytäänsä triplahinnalla. Eihän semmoinen käy päinsä laisinkaan, esine täytyy pelastaa! Ja jos nyt satun olemaan järki päässä liikenteessä ja jätän aarteen kuitenkin kirppikselle, se jää hampaankoloon kaivelemaan pitkäksi aikaa. 

Nyt ollaan suurten päätösten äärellä. Olen lähestulkoon tullut siihen tulokseen, että kun on kyse näistä yksivärisistä, ei niin kovin ihmeellisistä kulhoista, joita kuitenkin on valmistettu ties kuinka montaa eri kokoa ja väriä, niin jospa yksi kutakin kokoa yhdessä värissä piisaa. Tai ainakin osan noista punaisista voisi pistää kiertoon, niin voisi sitten taas paremmalla omallatunnolla hamsteerata eri värisiä kun on jostain malttanut luopua. Värisuora on kyllä haaveissa, joten muista väreistä en luovu.

Pikkuruisin ja suurin, yhdessä ne on kuin karkki.