Kuinka paljon on liikaa?

Olen tässä vähän mietiskellyt, kaiken tavaranpaljouden keskellä, että kuinka paljon on liikaa? Pitääkö jokaiselle tavaralle olla käyttöä juuri tämänhetkisessä elämässä? Pitääkö kaiken mahtua kaappiin? Missä menee keräilyn ja hamsteerauksen raja? Onko liikaa jos tismalleen samaa astiaa on useampi samanlainen, vai riittäisiköhän vaikka yksi per väri tai koko? Jos nyt ei kuitenkaan mistään astiastosta ole kyse.

Meidän keittiössä on läjä. Ihana, värikäs ja painava läjä, joka ei mahdu kaappiin. Tai mahtuisi se kai jos tekisi tilaa, muttakun ei mua oikeastaan edes haittaa katsella sitä läjää joka päivä, paitsi aina silloin kun tarttisi sitä tilaa johonkin muuhun. Tämä kyseinen läjä koostuu Finelin yksivärisistä emalikulhoista, joita en vaan voi vastustaa. M ei niistä pidä, ei laisinkaan, sen tekisi varmasti joka ikinen kotona viettämänsä päivä heittää koko kasa roskikseen, ja samalla aika paljon muutakin minulle niin kovin tärkeää ja ihanaa esinettä. Syystä tai toisesta nyt puhutaan nimenomaan emaliastioista. 

Minä rakastan emalia, se ei varmaan keltään ole jäänyt huomaamatta. Erityisen paljon minä rakastan kotimaista emalia. Ja rakastan myös kiertää kirppareita, ja niiltä välillä löytyy emalia kohtuuhintaan, ja silloin sitä joutuu joka ikinen kerta kysymään itseltään että onko tämä jo liikaa, mitä minä tällä teen. Mutta jos oikein halvalla saa, niin sehän on vähänniinkuin sijoitus, saan ihan koska vaan tästä rahat takaisin ja vielä vähän enemmänkin, jos vaan haluan. Mutta kuinka monta Finelin kippoa olen ikänä myynyt pois? En ainoatakaan, ainakaan muistaakseni. Muuta emalia kylläkin, ja niistäkin osa on jäänyt harmittamaan, kun niille olisi myöhemmin tullut kuitenkin käyttöä tai muuten vaan ikävä. 

Halpa hinta on vaan tekosyy, enhän minä oikeasti myydäkseni osta, ostan koska minulla on joku kummallinen tunneside tietynlaisiin tavaroihin, ja koen kai samalla jollain tavalla tekeväni palveluksen universumille ja historialle pelastamalla vanhaa tavaraa hyvään kotiin, jossa sitä arvostetaan. Tai ainakin toinen puoli taloudesta arvostaa. Mutta mistä sen tietää jos joku arvostaisi vielä enemmän, ja oikeasti jopa tarvitsisi? Se vaan, että jos minä en sitä osta, ostaa sen heti ensimmäinen trokari joka paikalle sattuu, ja pistää sen samantien omaan pöytäänsä triplahinnalla. Eihän semmoinen käy päinsä laisinkaan, esine täytyy pelastaa! Ja jos nyt satun olemaan järki päässä liikenteessä ja jätän aarteen kuitenkin kirppikselle, se jää hampaankoloon kaivelemaan pitkäksi aikaa. 

Nyt ollaan suurten päätösten äärellä. Olen lähestulkoon tullut siihen tulokseen, että kun on kyse näistä yksivärisistä, ei niin kovin ihmeellisistä kulhoista, joita kuitenkin on valmistettu ties kuinka montaa eri kokoa ja väriä, niin jospa yksi kutakin kokoa yhdessä värissä piisaa. Tai ainakin osan noista punaisista voisi pistää kiertoon, niin voisi sitten taas paremmalla omallatunnolla hamsteerata eri värisiä kun on jostain malttanut luopua. Värisuora on kyllä haaveissa, joten muista väreistä en luovu.

Pikkuruisin ja suurin, yhdessä ne on kuin karkki. 

Vihreä

Tänään piti postata Ruutin synttäripäivästä, mutta koska koko eilisilta meni jo koneella istuessa niin tänään ei saa käydä samoin, sillä tänään halitaan ja nuuskitaan ihania popkornitassuja, pelataan pelejä ja kalutaan luita. Onneksi sain eilen rustattua värihaasteen seuraavan osan valmiiksi, joten mennään sillä sitten. Nyt on muuten kova yritys saada koko värihaaste vietyä läpi vielä tämän vuoden aikana, mutta parempi silti olla lupaamatta liikoja. Nyt kuitenkin vuorossa ihan kaikista parhain väri ikinä, vihreä. 

Maailman kaunein kuosi ja kattila, Finelin Primavera. Multa pääsee edelleen joka kerta onnellinen huokaus kun katson sitä, ja ruokakin onnistuu siinä aina.

Lisää vihreää keittiöstä. Sarvista, Erik Koldia ja mitälie halpakeramiikkaa. Noista sirottimista lähtee maali jos niitä yrittää yhtään putsata, taitavat tulla kohta tiensä päähän. Ostin ne aikanaan Porista kirpparilta, siitä taitaa olla jo yli viisitoista vuotta.

Röstrandin Kulinara-jälkkärikulhot tilasin justiinsa viime vuoden joululahjalahjakortilla.

Kalsarikuvioinen emalikulho kannella on rompetorilöytö parin vuoden takaa.

Tämän posliinikellon tilasin kirppisjumalilta jo ties kuinka kauan sitten, ja siihenhän se sitten pölähti silmien eteen Turussa viime talvena. Ostin sen mieheltä, jolla oli kotona muistaakseni yli tuhat seinäkelloa. Näitä hänellä oli kaksi, ja siksi malttoi toisesta luopua. En muista tarkkaan mitä tästä maksoin, mutta jotain kympin ja kahden välillä se oli. Normaalisti en ihan helpolla maksa mistään yli kymppiä, mutta annoin itselleni luvan törsätä kun näitä ei ihan joka päivä vastaan tule. Eipä tämä vielä Se Oikea ole, mutta menee korvikkeesta siihen asti että The Kello kävelee vastaan.

Viherkasveja meillä on melko paljon, jos multa kysytään niin niitä ei koskaan voi olla liikaa. Nyt niistä suurin osa alkaa kylläkin osoittamaan elämänhalun loppumisen merkkejä, joten saattaapi olla että tänä talvena viikate heiluu tiuhaan tahtiin.

Tämä kuva on syyskuulta kun chilit tuli sisälle talvehtimaan, sattuipa vaan sopivasti silmään kun pläräsin kuvia. Voi mun on ikävä tuota auringonpaistetta...

Makkari on kokonaan vihreä. (Ja joo, vaaleanvihreä aluslakana ei todellakaan ole kovinkaan käytännöllinen kun sängyssä nukkuu viisi nelijalkaista jotka on kaikki päättäneet aloittaa sulkasadon yhtä aikaa.. Luojan kiitos se kaikista karvaisin on ainoa noista elikoista joka ei koskaan tule sänkyyn, silloin saattaisi oikeasti huumori loppua.)

Plastexin sinivihreät suola-, kahvi- ja sokeripurkit seuraavat elämänmenoa olkkarin kirjahyllyn päältä.

Tietokonetuolia koristaa vihreä keinutuolin matto.

Uusimmat villasukkani, äiteen puikoista tietenkin.

Pyyhkeitäkin löytyy vihreenä montaa eri sorttia.

Värihaaste on tainnut pyöriä jo melkein kaikissa blogeissa, joten en nyt haasta ketään enää erityisesti, mutta jos joku tahtoo siihen vielä tarttua niin olkaatten hyvä!

Latasin.

Ah mikä ihana viikonloppu. Oli jo siis, tiedän että nyt on maanantai, mutta koska en koskenut tietokoneeseen koko viikonloppuna niin raporteeraan näin jälkikäteen. Kävin kirpparilla ja löysin Raija Uosikkisen suunnitteleman ihanan Kehrä-pannun! Ruosteessahan se on vähän sieltä sun täältä ja kansikin hukassa, mutta sepä oli kerrankin hinnassakin huomioitu ja pannunen pääsi ilostuttamaan pienenpientä elämääni 3,90 eurolla. Oi että mä rakastan sitä, justiinsa semmoinen jymypiristys mitä tarttinkin, kiitos, kiitos, kiitos universumi! ♥

Latasin myöskin valoa ja vitamiineja oikein olan takaa. Valovempaimesta on tulossa ihan oma postauksensa lähiaikoina joten ei siitä sen enempää, paitsi että hyvää teki. Parin tunnin valotankkauksen ja marjojen ja vitamiinien virkistämänä repäsin ja juoksin 13 km, ilman että edes happi loppui! Ja jaksoin vielä sen jälkeen kipittää reippaan vitosen metsälenkinkin Rutaleen kanssa, muutaman tunnin huilin jälkeen kylläkin. Lisäksi katsoin yhden päivän aikana melkein kaksi elokuvaa melkein nukahtamatta, ja se on jo melkein yhtä paljon kuin koko vuonna yhteensä, eli suorastaan valiosuoritus. Illalla tehtiin vielä kaksi pellillistä superhyvää pitsaa ja mässättiin, koska olihan sitä kulutettukin. Ihan tosi huikea lauantai, näitä lisää!

Sunnuntaina sitten istuttiinkin puoli päivää autossa ja käytiin juhlimassa yhteensä kolmen eri pikkutytön synttäreitä ympäri hämettä ja pirkanmaata. Ja taas tuli mässättyä, röyh.

Ja tänään palattiin arkeen. M lähti taas ajamaan jonnekin toispuolsuomee toistaiseksi tuntemattomaksi ajaksi, mutta itse päätin, koomailtuani ensin töissä jääkalikkana ihan turkasen pitkältä tuntuneet kahdeksan tuntia, pitää koirien kanssa lepopäivän. Mentiin vaan lyhkänen lenkki ja syödään ja huilataan ja nukutaan, ja tuijotellaan haltioituneena ihanaa kehräpannua, ja ladataan akkuja huomiselle kun Ruuti täyttää vuosia.