Meikäläisellä on tänään on vähän kyseenalainen vuosipäivä. Tänään, 27.11., olen ollut tasan vuoden töissä, jee! Mutta sitten tulee se mutta, koska tänään olen myös ollut vuoden töissä ilman yhden ainoatakaan lomapäivää. Tämähän onnistui niinkin näppärästi, että ekat neljä kuukautta olin vuokrafirman listoilla (ja lomat maksettiin pois), ja talon kirjoille siirryin vasta justiinsa siinä kohtaa kun lomankerrytyskausi katkeaa. Että tässä on nyt sitten koitettu kerätä kaikki vapaudentunteen häivähdykset talteen viikonlopuista (jotka nekin on ihan liian usein pelkkää suorittamista, kun viikolla ei kerkeä eikä pysty) ja niistä harvoista arkipyhistä mitä tänä vuonna on ollut. No okei, yhden päivän otin vapaaksi juhannusreissua varten, mutta siitäkin tein tunnit sisään.
Sanotaanko nyt sitten diplomaattisesti että tässä vähän niinkuin itkettää ja naurattaa yhtä aikaa. Töissä on oikein mukavaa eikä mua siellä vituta käydä (paitsi että siihen hiton ajamiseen menee yli tunti arvokasta aikaa joka ikinen päivä, ja palkkakin voisi aina olla parempi), mutta kotiin kun tulee ja iskee se karu todellisuus vasten kasvoja niin meinaa ihan itku tulla, ja välillä tuleekin. Toisinaan sitä toivoisi elävänsä normaalissa parisuhteessa, semmoisessa jossa se toinen olisi mukana jakamassa sitä arkea. Että voisi edes joskus työpäivän jälkeen piipahtaa vaikka kaupassa ilman että pitää tuli persiin alla juosta hätäseen marketti läpi ja huomata vasta kotona että ne ruokatarpeet joita läksin hakemaan, unohtui. Tai poiketa kirpparilla, tai kaverin luona kahvilla, tai vaikka käydä rääkkäämässä vähän lihasta kuntosalilla, josta työpaikka jopa maksaisi hevosen osan. Tai vaan lysähtää kotona sohvalle, laittaa telkkari päälle ja ottaa pienet päikkärit. Mutta ei, se on suoraan töistä kiireellä kotiin lenkittämään koiria, vähintään kahdessa osassa toki, koska vanhus ei enää jaksa nuorten kanssa. Ja juoksemaan jos mielii niin saa tehdä kolme lenkkiä, otsalampun valossa toki kaikki, koska päivänvaloa ei näe kuin viikonloppuisin jos silloinkaan. Kun lenkit on hoidettu niin pitäisi jaksaa ruokaa tehdä, ja siivota ja pestä pyykkiä ja viihdyttää kissoja ja koiriakin vielä rapsuttaa ja keksiä niille jotain virikettä. Mutta hyvin usein se on se pikamunakas tai kaurapuuro ja sitten suihkun kautta sänkyyn kuolemaan ja seuraavana päivänä taas sama rumba uudestaan. Toisaalta se on ihan kai mukavaa ja turvallista, että jokainen päivä on kopio edellisestä, mutta välillä olisi ihan kiva tehdä muutakin kun käydä töissä ja lenkkeillä siinä samassa pimeässä metsässä.
Nyt ne miettii siellä ruutujen toisella puolen, että pakkoko niitä elikoita on hommata jos niitä ei jaksa hoitaa. Myönnetään, että on päiviä jolloin lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon, etten enää ikinäkoskaanmilloinkaan ota ainoatakaan lemmikkiä riesakseni, mutta toisaalta ilman noita karvanaamoja en luultavasti enää olisi tässä, ja jos olisinkin, niin olisin ainakin ihan hiton paljon yksinäisempi. Ja laiskempi, lihavampi, kärttyisämpi ja onnettomampi. Kyllä mä niitä rakastan joka ainoata, enkä vaihtaisi pois. Mutta pakko myöntää, että tässä elämäntilanteessa on ihan hyvä ettei vielä ole tullut mahdollisuutta hankkia niitä kanoja ja lampaita, joista niin kovastipaljon haaveilen.
Nyt kun on valitettu riittävästi niin pitää myöskin muistaa olla tyytyväinen että on töitä, se on jo paljon se. Ja sitäpaitsi tämä viikko on ollut aika luksusta, koska M pääsi kuin pääsikin ehjänä kotiin Lapista, ja on nyt käynyt töissä kotoa käsin ja vähän jopa hoitanut lenkkeilyjäkin. Mutta väliaikaista vain on tämäkin ilo, koska maanantaina se katoaa taas vähintään kahdeksi viikoksi jonnekin itärajalle. Jos tienaisin vähän (no okei, aika paljon) enemmän, niin ihan varmasti palkkaisin oman Kepon tänne muutamaksi päiväksi viikossa. Vähänkö olisi luksusta! Tosin jos olisi varaa semmoiseen niin voisi samantien ostaa ihan itelleen sitä vapaa-aikaa ja tehdä kolmen tai neljän päivän viikkoa. Oi, se vasta olisi poikaa! Kyllä jos minulta kysytään, niin neljän päivän työviikko olisi ihan täysin riittävä.
Mutta! Jottei menisi ihan vallan paatokseksi, niin laitetaan tähän vähän jotain kivaa loppukevennykseksi. Toissapäivänä pääsin pitkästä, pitkästä aikaa käymään kierrätyskeskuksessa ja sieltä löytyi iihana vaaleanpunainen emalivuoka ja parit keittiökalut, ihan ilmaiseksi. Kyllä noista taas iloa irtoaa hetkeksi, ainakin puoleksi minuutiksi kerrallaan jos oikein yrittää.
Ja hei, ens vuonna mullakin on täydet lomat. Olettaen siis että työt jatkuu, sen näkee vuodenvaihteessa. Ja vaikkei jatkuiskaan, niin sitten saa ainakin hengähtää hetken!
